Oi, katso Onneli! Anneli huudahti heidän kävellessään erään polun mutkasta ja saapuessaan pienelle avaralle niitylle. Oi! Mikä ihastuttava pieni talo. Onneli sanoi ja hypähti ilosta. Tule, mennään katsomaan sitä. Kiertäen talon ympäri, tytöt huomasivat kyltin, jossa luki Ruusula. - Oi, ihana nimi. Eikö olekin, Anneli. Onneli kysyi tavatessaan kirjaimia kyltistä. Varovasti he katsoivat ikkunasta sisälle ja näkivät kaksi pientä kissanpoikaa kurkistelemassa verhojen lomasta. - Katso Anneli. Eivätkö ne olekin herttaisia. Mutta ketähän täällä asuu? Onneli ja Anneli miettivät hetken, sitten he koputtivat ovelle. Ei kuulunut vastausta. He koputtivat uudelleen, mutta vieläkään ei kuulunut mitään. Hämmentyneinä he katsoivat toisiaan ja sitten he kokeilivat ovea ja kas, se aukeni, sillä ei siinä ollut lukkoakaan. Silmät uteliaisuudesta säihkyen tytöt astuivat pieneen tupaan ja mitä he näkivätkään. Oi, miten avaraa täällä on. Katso, tuolla on varmaan keittiö. Anneli sanoi. Astuessaan pieneen herttaiseen keittiöön he näkivät pöydällä lapun, jossa luki suurin kirjaimin. Onnelille ja Annelille asuttavaksi, kodiksi ikiomaksi, ruusun orvokin tuoksuiseksi, elämän makuiseksi. Mitä, mitä ihmettä! Tytöt sanoivat ja sitten kapsahtivat toistensa kaulaan. Voi Anneli! Oi Onneli! Meillä on vihdoinkin koti. Ja pienet kissanpoikaset hyppäsivät nekin ikkunalta suoraan tyttöjen syliin.
lauantai, 27. joulukuu 2008